Kangasniemen hautasaaret

Ninni Närväinen

Keski- ja Itä-Suomen järvialueilla, etenkin Savossa, on runsaasti saaria, joiden nimistä voidaan ajatella, että paikoilla on jokin yhteys vainajien hautaamiseen. Tällaisiä nimiä ovat mm. kalmo-, hauta-, kuolin- ja ruumissaaret. Vainajiin, kuolemaan tai hautaamiseen liittyvien paikannimien tulkinta ei ole niin yksinkertaista kuin voisi kuvitella. Kaikki ”hautasaaret” eivät välttämättä viittaa kalmistoihin, sillä saariin on voitu haudata jotain muuta kuin vainajia tai nimi voi viitata esimerkiksi tervahautaan. Samalla paikannimisanalla on myös voinut olla eri merkitys eri puolilla maata. Toisaalta joitakin hautapaikkoja on saatettu nimetä myöhemmin uudelleen, jolloin paikannimen ja alkuperäisen käyttötarkoituksen yhteys on menetetty (Niukkanen 2009: 72, Ruohonen 2002: 32, 2005: 262, 2011: 16-17).

Varhaisen kristillisyyden aikana vainajan kuljettaminen siunattuun maahan oli usein mahdotonta. Pinta-alaltaan laajoissa pitäjissä, kuten Kangasniemellä, merkittävin syy muualle hautaamiseen on ollut huono tieverkosto (Manninen 1953: 67). Ennen oman kirkon rakentamista kangasniemeläisillä oli parhaimmillaankin kymmenien kilometrien matka kirkkoon ja vielä kirkon rakentamisen jälkeen valtaosa pitäjän laitamilla asuvista teki kirkkomatkan hyvin harvoin (Manninen 1953: 88). Kirkon vaikea saavutettavuus koski myös muita kirkollisia toimituksia eikä edistänyt papiston toiveita saada kansa vieraannutettua pakanallisista tavoista. Tästä syystä kirkko ei suhtautunut mm. saariin hautaamiseen kovin suopeasti. Tapaa pidettiin ”iljettävänä” (Manninen 1953: 284), vaikka tiedossa olivat vainajien liikutteluun liittyvät käytännön ongelmat. Kirkko alkoi puuttua sakon uhalla itäsuomalaiseen saarihautaustapaan 1600-luvulta alkaen. Kirjallisista lähteistä tiedetään, että tämän jälkeenkin saariin haudattiin käytännön syistä. Etenkin tautiepidemioiden aikana asenne väliaikaisia hautausmaita kohtaan oli sallivampi. Joskus saarihautaukset jäivät pysyviksi leposijoiksi vainajille, vaikka kirkon vaatimus oli, että olosuhteiden salliessa vainajat olisi pitänyt haudata lopullisesti kirkkomaahan. (Ruohonen 2005: 267).Kangasniemen_hautasaaretMiksi erityisesti saaria käytettiin hautaamiseen? Suomensukuisten kansojen folkloristiikan tutkija Anna-Leena Siikala korostaa hautasaarten käytön yhteyttä uskomusmaailmaan. Siikala esittää, että suomalais-ugrilaisessa uskomusmaailmassa vesistöt olivat kulkuväyliä tuonpuoleiseen ja tämä yhteys haluttiin säilyttää senkin jälkeen kun noudatettiin jo kristillistä hautaustapaa. Lisäksi vesi toimi erottavana tekijänä kuolleiden ja elävien ”asuinsijojen” välillä. (Ruohonen 2002: 40, Siikala 2012: 173-174). Käytännöllisyys oli varmasti myös yksi tekijä saarten suosimisessa. Saariin oli helppo päästä kesällä veneellä ja talvella jään yli (Ruohonen 2005: 266). Tutkijat eivät ole yksimielisiä siitä, milloin saariin hautaaminen aloitettiin. Tapa on saattanut olla käytössä hyvin kauan ennen kirkon oppien juurtumista, kuten Siikalan tulkinnasta voi päätellä, mutta yleistynyt vasta keskiajan kuluessa. Joissain tutkimuksissa hautasaarten käyttö taas rajataan 1600- ja 1700-luvuille, joskus nuoremmaksikin (Ruohonen 2002: 33-34). Saaria ja muita toissijaisia historiallisen ajan hautausmaita ei ole tutkittu Suomessa kovin laajasti. Tutkimus on pohjautunut lähinnä arkistoista löytyviin tietoihin, ja arkeologisia kaivauksia on tehty erittäin vähän. Puuttellisen tutkimuksen vuoksi tulkintoja ruumissaarten käyttöajasta on vaikea tehdä (Ruohonen 2002: 41, 2011: 12). Kangasniemen väliaikaisten hautapaikkojen aineisto on Suomen oloissa poikkeuksellinen. Vain ani harvojen seurakuntien arkistoissa on kirjallista tietoa kirkkomaan ulkopuolelle haudatuista, Kangasniemi on yksi näistä. Kangasniemeltä on myös melko runsaasti epätavallisiin hautapaikkoihin liittyvää perimätietoa (Ruohonen 2005: 258-260).

Kangasniemen vesistökarttoja ja arkistolähteitä tarkastelemalla ruumissaaria löytyy lukuisia. Kirjallisia, ”varmoja” tietoja hautaamisesta on mm. Ylemmäisen Ruumissaaresta, Kutemajärven Lamposaaresta, Härkäjärven Neronsaaresta sekä Leppäselän Kuoliosaarista (Manninen 1953: 284, Ruohonen 2005: 258-262). Arkeologisessa inventoinnissa hautasaariksi todetuista paikoista löytyy yleensä pitkänomaisia painanteita. Painanteet ovat syntyneet kun arkku ja vainaja ovat maatuneet tai kun hauta on avattu vainajan siirtämiseksi kirkkomaahan. Joskus hautapainanteiden ympärillä voi olla maakasoja- tai valleja. Joissain tapauksissa hautojen yhteydessä on kivirakenteita, joilla on merkitty yhtä hautapaikkaa, myös puuaitoja on voitu käyttää. Koska hautasaaret ovat historiallisen ajan hautausmaita, yleensä ainoat löydöt ovat luita, joita on voinut tulla esiin pitkien aikojen kuluessa (joissain perimätiedoissa kerrotaan hautasaarten kaivelusta mm. aarteiden toivossa). Mikäli vainaja on haudattu uudelleen melko pian, väliaikaisesta hautauksesta ei välttämättä ole jäänyt juuri mitään jälkiä maastoon. (Niukkanen 2009: 72, Ruohonen 2002: 38-39, 2011: 18-22). Kangasniemen hautasaaria ei ole tutkittu muuten kuin kartoittamalla ja pääasiassa ilman maastokäyntejä. Arkeologi, tutkija Juha Ruohonen on kuitenkin perehtynyt tarkemmin Keski-Suomen puolella sijaitseviin ruumissaariin. Hankasalmen ruumissaarissa vuosina 2008-2009 suoritetuissa tutkimuksissa löydettiin luita ja jäänteitä arkuista (nauloja sekä maatunutta puuta). Yhdestä talteen otetusta luunäytteestä teetettiin ajoitus, joka sijoitti hautauksen 1700-luvulle (Ruohonen 2009: 5-6, 9, Liite 3).

Ylemmäisen Ruumissaari, johon hautaamisesta on kirjallista lähdeaineistoa.

Kangasniemen Ylemmäisen Ruumissaari 1840-luvun pitäjänkartassa. Saareen hautaamisesta on kirjallista lähdeaineistoa.

Hyvin moniin Suomen hautasaariin liittyy tarina, jossa saaren vainajat ovat paikallisen oppaan sinne tahallaan jättämiä vihollissotilaita. Tarinassa ovela (siepattu) opas varastaa yöllä venäläisten sotilaiden veneen ja uimataidottomat sotilaat jäävät kohtaamaan nälkäkuoleman. Tämä tarina tunnetaan myös Kangasniemeltä mm. Siikaveden Kuoliosaarelta. Tarinaperinteessä saariin haudatut ovat usein juuri sotilaita, lappalaisia tai muuten ei-paikallisia. Tällä on ehkä haluttu etäännyttää nykyinen asutus vanhoista hautapaikoista (Ruohonen 2005: 259, 2010: 4).

Lähteet:

Manninen, A. 1953. Kangasniemen historia I. Pieksämäki.

Niukkanen, M. 2009: Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset, tunnistaminen ja suojelu. Museoviraston rakennushistorian osaston oppaita ja ohjeita 3.

Ruohonen, J. 2002: Väliaikaista kaikki on vaan? Historiallisen ajan hautapaikat arkeologisena kohteena.Muinaistutkija 4/2002. 32-43.

Ruohonen, J. 2005: Saariin ja metsiin haudatut. Historiallisen ajan hautapaikkoja Kangasniemellä. Mustaa valkoisella. Ystäväkirja arkeologian lehtori Kristiina Korkeakoski-Väisäselle. (toim. Haimila & Immonen). 256-269.

Ruohonen, J. 2009: Hankasalmen Ruumissaaret. Hankasalmen historiallisen ajan hautapaikkojen inventointi 2008-2009. Tutkimusraportti. Turun yliopiston arkeologian oppiaineen arkisto.

Ruohonen, J. 2010: Kuolleiden saaret. Historiallisen ajan keskisuomalaisten saarihautausmaiden luonne ja käyttö hautapaikkoina. J@rgonia vol. 8, no 17.

Ruohonen, J. 2011: Hautapaikkojen arkeologinen inventointi: Arkistotutkimuksesta kohteiden tunnistamiseen. Arkeologisten hautakaivausten tutkimusmenetelmät. Museoviraston rakennushistorian osaston raportteja 22 (toim. Niukkanen & Salo). 12-23.

Siikala, A.-L. 2012: Itämerensuomalaisten mytologia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1388.

 

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s