Soiden mytologiaa

Teksti: Ninni Närväinen, FM

Suomessa soita on pinta-alaan suhteutettuna enemmän kuin missään muussa Euroopan maassa, alunperin suot ovat peittäneet runsaan kolmanneksen maastamme. Suomen suoluonto on erittäin monimuotoinen, erilaisia suotyyppejä on luokiteltu yli sata. Tämä näkyy myös suomen kielessä suota kuvailevien sanojen rikkautena. Nykyisin suot ovat usein taloudellisen mielenkiinnon kohteena, sillä niitä mm. kuivatetaan metsämaaksi sekä hyödynnetään energiantuotannossa. (Mäkelä 1995: 89-90).

Arkeologit ajattelevat soista perin myönteisesti, sillä, toisin kuin tavalliseen maahan joutuneet esineet ja ihmisjäännökset, suohon hautautuneet muinaisjäännökset säilyvät suon hapettomassa ympäristössä usein huomattavan pitkään. Esimerkkejä tällaisista suolöydöistä ovat Rovaniemen mesoliittiselle kivikaudelle ajoitettu puinen hirvenpääveistos, rautakautiset sukset (joita on yllättävän runsaasti sekä Suomesta että muista Pohjoismaista) ja eteläskandinaavisista soista esiinkaivetut muumioituneet ihmiset. Ympäristö, joihin nämä esineet ja ihmiset ovat aikoinaan joutuneet, ei kuitenkaan ole ollut nykytutkimuksen mukaan samanlainen kuin löytöhetkellä, vaan lähes aina paljon vetisempi, kuten esimerkiksi lampi. Vuosisatojen kuluessa vesistöalue on kuivunut ja maa soistunut.

Menneinä aikoina suot ovat merkinneet ihmisille eri asioita. Luonnontilainen suo ei ole välttämättä pystynyt tarjoamaan elantoa samalla tavalla kuin metsät, niityt ja vesistöt. Etenkin räme on karu ympäristö, joka antimia ovat lähinnä vain marjat. Sen sijaan joidenkin suotyyppien on arveltu olleen muinaisten ihmisten ruoka-aittoja etenkin keväisin, kun ravinnosta on ollut huutava pula. Metsästäjiä ovat houkutelleet soille soitimen aikaan saapuneet runsaat metsäkanalintuparvet. Myöhemmin, elinkeinojen muututtua maatalouteen tukeutuviksi, kuivemmat, niittymäiset suot tarjosivat ruokaa karjalle ja lopulta soita opittiin muuttamaan viljelysmaiksi. (Linkola 1995:94-95).

Kangasniemen Pukkiselkä on soistuva, matala järvi, jossa pesii runsas linnusto. Arvokkaalla luonnonsuojelukohteella on lintutorni.

Kangasniemen Pukkiselkä on soistuva, matala järvi, jossa pesii runsas linnusto. Arvokkaalla luonnonsuojelukohteella pesii uhanalaisia lajeja, ja kohteella on lintutorni.

Soilla oli siis luontaistaloudessa eläville ihmisille suuri merkitys jo hyvin kauan sitten, mutta rautakauden aikana soita opittiin hyödyntämään muussakin kuin ravinnontuotannossa. Suo- tai järvimalmi on saostunutta rautaoksidia, jota esiintyy vesistöjen pohjassa ja esimerkiksi lähteiden reunoilla. Soista malmia löytyy tummanruskeina kerrostumina melko läheltä pintaa. Raudanvalmistuksen raaka-aine ennen kaivostoiminnan aloittamista oli nimenomaan järvi- tai suomalmi. Runsaat malmivarannot ovatkin merkinneet vaurautta. Siten lienee luonnollista, että suo tuli malminetsinnän myötä yhä tärkeämmäksi paikaksi, mistä syystä myös suon haltiat oli pidettävä tyytyväisinä. (Laaksonen 1995:104, Siikala 2008:150-151).

Suota ja sen mystisiä ulottuvuuksia kuvataan suomalaisessa kansanrunoudessa ja -kertomuksissa runsaasti. Vaikka suosta oli ja on edelleen kiistatonta hyötyä, yleensä se on tarinoiden paha ja vältettävä paikka. Suo on tila maan ja veden välissä, olevaisen ja tuonpuoleisen välissä. Muinaisille (ja miksei nykyisillekin) ihmisille vesistöt ovat usein sisältäneet vaaranpaikan. Kun siihen lisätään suon arvaamattomuus (joskus kuin kuiva maa, toisinaan upottavan vetinen), on luonnollista, että soiden ympärille on rakentunut monenlaisia tarinoita hengistä, haltioista ja vedenneidoista. Maan hedelmällisyys näyttää ainakin laajemmassa eurooppalaisessa aineistossa liittyvän erityisesti soihin. Suomalaisessa kansanperinteessä soiden synnyttäjiksi nimetään useimmiten naisjumaluus tai ”jättiläistytöt”. Myös suomalmin kuvaillaan saaneen alkunsa neidosta. Yhdessä Kalevalan tunnetuimmassa runossa Väinämöinen laulaa Joukahaisen suohon. (Glob 1968:140-141, Laaksonen 1995:102,105, Siikala 2012:254).

Hiisilammet

Suopursua kasvava lampi Hiisilammen lähistöllä. Hiisilampien ympäristössä on sekä kosteita että kuivempia soita.

Suohon joutuminen oli pelottava ajatus, mutta Pohjois-Euroopasta on arkeologista todistusaineistoa, jonka perusteella suohon todella laitettiin ihmisiä tarkoituksella. Mm. Saksasta ja Tanskasta on löytynyt runsaasti ns. suomuumioita. Ei tiedetä olivatko nämä ihmiset vapaaehtoisia uhreja vai esimerkiksi teloitettaviksi valittuja, mutta selvää on, että nimenomaan kosteikkoon upottaminen on koettu tarpeelliseksi rituaaliksi, kenties jumaluuksien lepyttämiseksi. Ihmisjäännösten lisäksi eurooppalaisista soista on esinelöytöjä, joita arvellaan myös uhrilahjoiksi. Suomesta tunnetaan Pohjanmaalta kaksi kohdetta, Isokyrön Levänluhta ja Vöyrin Käldämäki, joissa ihmisiä on laskettu kosteaan hautaan, mahdollisesti satojen vuosien ajan. Mielenkiintoista on, että vaikka Suomen soista ei juurikaan ole tullut esiin tanskalaislöytöihin verrattavissa olevia kallisarvoisia esineitä, on soihin liittyviä aarretarinoita kerrottu laajasti. Usein näissä kertomuksissa viitataan nimenomaan metallisiin, rahallisesti hyvinkin arvokkaisiin aarteisiin. Aarrekertomuksiin sisältyvät soiden erikoiset valoilmiöt, joiden ajateltiin olevan aarteita vartioivien henkien lähettämiä. (Glob 1968: 123,158, Laaksonen 1995:103).

Antero Mannisen (1953: 187) mukaan Kangasniemellä mestattuja olisi 1700-luvulla haudattu kirkon lähellä sijaitsevaan Hurskaisensuohon. Nykyisen Anni Swanin puiston kohdalla kirkonkylän keskustassa sijainnut suo oli tarinoiden mukaan nimetty ensimmäisen suohon haudatun, Hurskainen-nimisen rikollisen mukaan.

Tiedätkö sinä paikkoja, joista on kerätty suomalmia? Oletko kuullut tarinoita kangasniemeläisistä soista? Minkälaisia omia kokemuksia sinulla on niistä? Jaa ne kanssamme!

Lähteet:

Glob, P. V. 1968: Suon kansaa. Porvoo.

Laaksonen, P. 1995: Suokansan tarinoita. Suo 46. 99-107.

Linkola, M. 1995: Suo ja vanha suomalainen kansankulttuuri. Suo 46. 93-98.

Manninen, A. 1953. Kangasniemen historia I. Pieksämäki.

Mäkelä, M. 1995: Suo ja suomalainen mielenmaisema. Suo 46. 89-92.

Siikala, A-L. 2008: Myytit, riitit ja tietäjän toimet. Savo ja sen kansa (toim. Räsänen). 110-220. Tampere.

Siikala, A-L. 2012: Itämerensuomalaisten mytologia. Hämeenlinna.

 

 

 

 

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s