Itä-Suomen asutushistoriaa

Teksti: Ninni Närväinen, FM

Itä-Suomella tarkoitetaan yleensä aluetta, joka käsittää perinteiset Savon ja Karjalan maakunnat. Nämä itäiset maakunnat on mainittu nimeltä jo varhaisissa Suomea käsittelevissä asiakirjoissa. Koko Suomi oli vielä 20 000 vuotta sitten paksun jääkerroksen peittämä. Viimeisimmän jääkauden (n. 115 000-12 000 vuotta sitten) lämpöjaksojen aikana on periaatteessa ollut mahdollista, että maamme alueella on oleskellut ihmisiä, mutta todisteita tästä on ei ole. Jääkauden loppuessa valtaosa Suomesta oli veden alla, vain aivan idässä ja pohjoisessa oli yhtenäistä maaperää. Keskinen Suomi oli saaristoa. Ensimmäiset asukkaat tulivat idästä ja etelästä. He asettuivat nykyisen Karjalan Kannaksen, Kainuun ja Lapin alueille sekä Lahden seudulle. Varhaisimmat merkit kivikauden asutuksesta Itä-Suomessa ovat siis Karjalan ja Kainuun puolelta, mutta Savostakin tunnetaan joitakin mesoliittisia asuin- ja löytöpaikkoja. Kivikauden kuluessa Itä-Suomen asukkaista kertovat löydöt lisääntyvät: asuinpaikojen määrä moninkertaistuu ja löytöaineistoon ilmestyvät sekä punamultahaudat että kalliomaalaukset. Etenkin Pohjois-Savon ja –Karjalan alueilla ns. kampakeraaminen kulttuuri ja kivikauden myöhemmät vaiheet ovat huomattavasti tunnetumpia kuin muut esihistorian asutusjaksot.

Kivikauden ja sitä seuraavan pronssi- tai varhaismetallikauden ajan asutus oli liikkuvaa, hajautunutta ja elinkeinoina olivat metsästys, kalastus sekä keräily. Vaikka uusien tutkimusmenetelmien ansiosta tiedetään, että Suomessa oli maanviljelyä ja karjanhoitoa jo kivikaudella, elinkeinon muutos tapahtui laajemmin vasta rautakaudella. Uudet elinkeinot toivat mukanaan suuria mullistuksia asutuksen sijoittumisessa. Maanviljelyn omaksuneet ihmiset hakeutuivat viljavan maaperän ääreen ja (koska etenkin peltoviljely sitoi ihmiset yhteen paikkaan) vähitellen alkoi muodostua asutuskeskittymiä. Itä-Suomessa tällaisia rautakauden keskuksia olivat Mikkelin ja Lappeenrannan seudut sekä Karjalan kannas. Arkeologisessa löytöaineistossa asutuskeskuksista kertovat asuinpaikkojen jäänteet, muinaispellot sekä useat kalmistot. Keskusten ulkopuolisesta rautakauden asutuksesta tiedetään vain vähän. Siinä missä Länsi-Suomen asutus näyttää jatkuvan yhtenäisesti, Itä-Suomen arkeologisessa aineistossa kivikauden runsaat löydöt muuttuvat monin paikoin rautakaudelle tultaessa lähes löydöttömyydeksi. Varhaismetallikautisia asuinpaikkoja tunnetaan jonkin verran, usein kivikautisten paikkojen läheisyydestä, mutta rautakauden kuluessa aineelliset todisteet Itä-Suomen ”erämaiden” rautakaudesta hiipuvat ja esineistö on enimmäkseen irtolöytöjä. Kiinteitä muinaisjäännöksiä edustavat kivistä ja/tai maasta kasatut röykkiöt (lapinrauniot), joiden ajoitus ja käyttötarkoitus ovat vielä epäselviä. Varhaisissa tutkimuksissa esitetty olettamus Itä-Suomen täydellisestä autioitumisesta vanhemmalla rautakaudella on nykyään hylätty, sillä löytöaineistossa on nähtävissä merkkejä kulttuurillisesta jatkuvuudesta kivikaudelta eteenpäin. Arkeologisten löytöjen määrä moninkertaistuu rautakauden loppua kohti. Merkittävä käänne tapahtuu viikinkiajalle tultaessa, sillä useiden tutkijoiden mukaan asutus Itä-Suomessa näyttäisi silloin lisääntyvän.

Muinaispellon auranjälkiä Mikkelin Orijärven kaivauksilla. Kuva: Esa Mikkola (finna.fi).

Mikkelin Orijärven arkeologisilla kaivauksilla on saatu esiin rautakautisen muinaispellon auranjälkiä. Kuva: Esa Mikkola/Museovirasto (Finna.fi).

Tutkijoilla ei ole yhteneväistä käsitystä siitä, mistä Itä-Suomen keskukset muodostanut asutus oli lähtöisin. Jotkut painottavat läntisen eränkäynnin merkitystä, toiset näkevät paikallisen asutuksen jatkuvuuden vahvana. Viikinkiajalla länsisuomalaisuus etenkin Mikkelin seudulla lisääntyy hetkellisesti, sillä aseita ja koruja on pidetty alkuperältään hämäläisinä. Ristiretkiajalla taas karjalainen vaikutus on dominoiva. Esinelöytöjen lisäksi Mikkelin Tuukkalan väestön etnisiteettiä on yritetty arvioida vainajien kokoa tutkimalla. Aineisto viittaisi siihen, että ainakin Tuukkalassa eli mahdollisesti monesta eri suunnasta tullutta väkeä. ”Alkuperäisväestön” osuus Itä-Suomen rautakautisesta asutuksesta jää runsaslöytöisillä keskusalueillakin epäselväksi. Läntisen ja itäisen kulttuurin ero voimistuu rautakauden loppua kohti, mikä näkyy etenkin kalmistolöydöissä. Tuolloin länsisuomalaisissa hautauksissa naisten korusto oli hyvin kevyttä ja siellä siirryttiin vähitellen esineettömään hautaukseen, kun taas Mikkelin ja Karjalan seutujen löytöaineistossa on hyvin näyttäviä korulaitteita, joiden koristelu on vahvasti itävaikutteinen. Tämä viittaa siihen, että Länsi-Suomessa oli viikinkiajan kuluessa jo omaksuttu jossain määrin kristillinen hautaustraditio. Itä-Suomeen uusi uskonto ei juurru yhtä nopeasti, sillä esineellinen hautaus jatkuu paikoin jopa 1300-luvulle.

Tiedot pohjoisen Itä-Suomen eräseutujen asutuksesta ovat hataria pitkälle keski- ja uudelle ajalle asti. Varhaisista veroluetteloista voidaan päätellä, että vielä 1500-luvun alussa kiinteä (eli maanviljelykseen perustunut ja kyliä muodostanut) asutus oli keskittynyt rannikkoseuduille ja eteläisen Suomen sisäosiin. Kuitenkin esimerkiksi Etelä-Savossa asutus oli verrattain tiheää ja keskiajan loppuun mennessä valtakunnan verotus olikin ulotettu koko alueelle. Mikkelin Savilahden pitäjä muodosti pitkään koko Savon hallinnollisen alueen, mutta 1400-luvulla perustettiin uusia pitäjiä (mm. Juva vuonna 1442), joihin liitettiin myös osia Pohjois-Savosta. Itäiseksi puolustuslinnaksi tarkoitetun Olavinlinnan rakentaminen aloitettiin vuonna 1475. Pohjois-Savon ensimmäiset asutuskeskittymät muodostuivat Suonenjoen seudulle 1400-luvun alussa, Kuopion pitäjä perustettiin 1500-luvun puolivälissä. Sekä hämäläiset että savolaiset olivat laajentaneet eräomistuksiaan keskiajalle tultaessa niin, että kilpailu parhaista alueista johti aseellisiin yhteenottoihin. Savon ja Hämeen välille vahvistettiin raja 1400-luvun alussa, mutta heimojen väliset kiistat jatkuivat vielä useita vuosikymmeniä. Pähkinäsaaren ja Novgorodin rauhan rajat jättivät suuren osan Itä-Suomea Venäjän puolelle.

Itäisimmän Itä-Suomen asutuksesta saataviin tietoihin on vaikuttanut vahvasti se, että aluetta ovat hallinneet vuoroin sekä Ruotsin että Venäjän (Novgorodin) valtakunnat. Varhaisimmat pohjoista Itä-Suomea käsittelevät kirjalliset lähteet liittyvät rajakiistoihin ja Novgorodin alaiseen verotukseen, jota ryhdyttiin keräämään eteläisessä Karjalassa ehkä jo 1200- ja 1300-lukujen taitteessa. Sekä suomalainen että karjalainen asutus rikkoi jatkuvasti, keskiajalta lähtien, rajasopimuksia. Rajan yli tehtiin hävitysretkiä kyliin tai poltettiin luvattomia kaskia. Tämä oli vuosisatoja kestänyt kiistojen aihe ja laukaisi useita yhteenottoja alueella. Se, joka kulloinkin sai Käkisalmen hallintaansa, pystyi hallitsemaan Laatokan pohjoispuolisten alueiden käyttöä. Levottomuudet saivat ihmiset hakeutumaan asutuskeskittymistä syrjäisimmille seuduille ja perustamaan uusia kaskimaita. Keskiajan lopulla turkiskaupan merkitys väheni ja eränkäynti alkoi tarkoittaa yhä enemmän laajojen kaskien raivaamista. Tuottoisimpien kaskimaiden yhteyteen syntyi pysyviä taloja ja myöhemmin kyliä. Koko itäisessä Suomessa, myös syrjäisemmillä seuduilla asutus lisääntyy erittäin voimakkaasti menestyksellisen kaskeamisen myötä 1500-luvun lopulta 1600-luvulle. Nähtiin, että koko Itä-Suomen alueella oli suurta merkitystä Ruotsin valtakunnalle ja se pyrittiin ”länsimaistamaan” ohjaamalle sinne suomalaista uudisasutusta ja käännyttämällä ortodoksiuskoisia karjalaisia luterilaisuuteen. Itä-Suomi jaettiin hallinnon tarpeiden vuoksi vuonna 1634 Savonlinnan ja Viipurin (käsitti Etelä- ja Pohjois-Savon, Etelä-Karjalan, Kymenlaakson ja laajasti Viipurin ympäristöä) sekä Käkisalmen lääneihin (Pohjois-Karjala ja Laatokan pohjoispuoli).

Olaus Magnuksen 1500-luvun alussa laatimasta pohjoismaita kuvaavasta kartasta (Carta marina) on vaikea hahmottaa maantieteellisiä alueita.

Olaus Magnuksen 1500-luvun alussa laatimasta pohjoismaita kuvaavasta kartasta (Carta marina) on vaikea hahmottaa maantieteellisiä alueita. Savo sijoittuisi johonkin Karjalan (Carelia) ja Pohjanmaan (Botnia) välimaastoon. Kartassa näkyvää Lacus Niger -järveä (Musta järvi) on joskus arveltu Saimaaksi, mutta kartta on sisämaan osalta erittäin epämääräinen. Kuva: Wikimedia Commons.

Luovutetun alueen Karjalassa rautakautiset keskukset muodostivat asutuksen ydinalueet myös keskiajalla, Laatokan pohjois- ja luoteisrannikolla Sortavalan sekä Kurkijoen seudut ja etelämpänä Käkisalmi sekä Räisälä. Myös Lappeen (Lappeenrannan) Kauskilan ristiretkiaikainen asutus jatkui. Keskiajan kuluessa kiinteä asutus levittäytyi laajemmalle Kannaksen alueelle ja Laatokalta luoteeseen. Aiemmin löyhästi Novgorodiin sidoksissa ollut eteläinen Karjala alkoi kiinnostaa enemmän sekä läntistä että itäistä hallintoa 1200-luvun loppupuolella. Ruotsalaisten perustettua Viipurin linnan vuonna 1293 alkoi jatkuva molemminpuolisten valloitusyritysten sarja Karjalan asutuskeskuksiin. Tässä vaiheessa Kannakselle oli jo rakennettu useita pieniä linnoja tai linnoituksia. Hyökkäykset Viipurin ja Käkisalmen linnoihin johtivat vuonna 1323 Pähkinänsaaren rauhaan, jossa pyrittiin jakamaan Karjala Ruotsin ja Novgorodin hallintoalueisiin. Rauhanehdoissa kiellettiin myös osapuolia rakentamasta uusia linnoja rajalinjan läheisyyteen.

Lähteet:

Kumpulainen, M. 2005: Eräsija ja eränkäynti – sisämaan rautakauden ja keskiajan asuinpaikat. Arkeologipäivät 2004.

Könönen, A. V. A. 1975a: Lappalaisasutus. Pohjois-Karjalan historia I (toim. Kirkinen).

          – 1975b: Itsenäisyyden ja Novgorodin aika. Pohjois-Karjalan historia I (toim. Kirkinen).

          – 1975c: Moskovan alaisena 1478-1580. Pohjois-Karjalan historia I (toim. Kirkinen).

Könönen, A. V. A. & Kirkinen, H. 1975a: Alueellinen kehitys. Pohjois-Karjalan historia I (toim. Kirkinen).

          – 1975b: Ruotsin miehityskausi 1580-1597. Pohjois-Karjalan historia I (toim. Kirkinen).

Lehtosalo-Hilander, P.-L. 1988: Esihistorian vuosituhannet Savon alueella. Savon historia I.

Orrman, E. 1992: Maantieteelliset tekijät ja kiinteän asutuksen leviäminen Suomessa ja eräissä Ruotsin osissa esihistoriallisen ajan lopulla ja keskiajalla. Suomen varhaishistoria (toim. Julku).

Pirinen K. 1988: Savon keskiaika. Savon historia I.

Saloheimo, V. 1976: Pohjois-Karjalan historia II.

Sarvas, P. 1975: Esihistoriallinen katsaus. Pohjois-Karjalan historia I. (toim. Kirkinen).

Taavitsainen, J.-P. 1999: Etnisiteetin määrittelyn ongelma ja savolainen kaskikulttuuri. Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 153.

Taavitsainen, J.P., Simola, H., Grönlund, E. 1998. Cultivation history beyond the periphery − early agriculture in the North European boreal forest. Journal of World Prehistory. 12,2.

 

 

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s